Puhdetyö ja veteraanit.

Militari luokitukseen kuuluu aika laaja esineluettelo sekä keräilyaihepiirejä. On dokumenttien kerääjiä, valokuvien kerääjiä, oman sukutaustansa kautta keräily (jos isoisä palveli tykistössä, niin tykistön artikkelit keräily kohteena), sekalaisen kerääjät ja totta kai ihan pienistä isoihin sotilaskäyttöesineihin eli useimmiten aseet tai asepukuun liittyvät osat. Tankkejakin, jotkut taloudellisesti siihen kykenevät, keräävät ja kunnostavat (tosin mielestäni tuppaavat yli hienostella sen restauroinnin, kun usein ne tehtiin aikalailla krouvilla kädellä ja nopeasti).

Itsellä oli Dekottu Suomi-KP, mutta taloudellisen tilanteen takia oli pakko pistää se rahoiksi. Kyseessä oli talvisotamalli ja vanha dekotapa. Olin saanut KP:n alle sen hetkisen linjahinnan, joten teki kyllä kipeetä, mutta kaatunutta maitoa on turha itkeä. Kyllä se pystykorva taitaa olla se seuraava militariesine, joka löytyy mun henkilökohtaisesta kokoelmasta. Emäntä voi sanoa jotain tai sitten ei. Se on mun trofee kun se on seinällä :)

Yksi militari esine luokka on kuitenkin ylitse muiden eli rintamapuhdetyöt. Ne ovat tehty pääsääntöisesti asemasotavaiheessa jatkosodan aikana. Esinekirjo on laaja ihan sormuksista huonekaluihin, mutta pääosa esineistä on korulippaita tai muita pieniä puutöitä. Seuraavaksi yleisin on puukot ja “lentokonemetallista” tehdyt puukon tupet. Itseä hiukan huvittaa tuo määritelmä “lentokonemetalli” sillä se on ihan tavllista alumiinia, joka ei nyt ole niin ihmeellinen metalli. Yleisyys on kohtuullinen ja menet minne tahansa kirpputorille Suomessa, oli se sitten muutaman paikan kirppis tai isompi, niin vähintään yksi puutyö löytyy, jonka voi luokitella helposti puhdetyöksi.

Tunnistaminen onkin sitten se toinen asia. En osaa sanoa miten ja millä voi tunnistaa merkitsemättömän puhdetyön. Omakehuksi, jos saan sanoa, tunnistan ne perus puutöiden joukosta kokemuksen luomalla varmuudella. En siis osaa määritellä tähän tekstimuodossa miten se tapahtuu ja mikä se on mistä puhdetyön tunnistaa. Työn jälki ja puumateriaali on yleensä laadullisesti korkeaa. Tiettyä krouvia jälkeä on kuitenkin yleensä havaittavissa, ilmeisesti sen takia, ettei kaikkia tarvittavia työkaluja tai materiaaleja ollut saatavilla ihan jokaisella. Sekään ei ole aukoton totuus, sillä hätä keinot keksii ja Tuntemattomasta sotilaastahan voi sen huomata, että kyllä niitä kauppiaita on aina ollut ja ihan joka paikassa. Yksi hankkii materiaalit sekä työkalut ja toinen tekee.

Helpoin toki on jos löytyy kaiverrettuna vuosiluku ja paikkakunta. Yleisintä on kuitenkin lyijykynä merkkaus ja sen aitous on aina hyvä kyseenalaistaa. Täytyy näyttää vanhalta ja näivettyneeltä. Selkeä kuluma, jos sellaista on, on epäillystä herättävä, sillä silloin on yritetty ikäännyttää merkkaus. Kuulakärkikynämerkkaus on aina väärennös. Tuohon viestiosuuteen voi nopein kuitata, että miksi näin :)

Oman urani aikana olen kuullut erilaisia ja joskus hölmöjä lauseita. Yksi mielestäni törkeimpiä on kuitenkin lause, jonka kuulin monta vuotta sitten. “Noita ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Olisi pitänyt tuomita ammuttavaksi kaikki, jotka noita teki. Olisivat kaivaneet syvempiä juoksuhautoja.” Tämä lause kuului huutokaupassa takana olevalta herralta. Pidin tätä loukkauksena veteraaneja kohtaan ja onneksi minun ei tarvinnut tähän reagoida vaan kyseinen herra, tai paremminkin kuspiä, sai vierellä olevilta ripitystä. Puhdetöiden arvo rintamalla oli iso. Ei se sotilaan mielenterveys pysy kunnossa, jos koko ajan ollaan kaivamassa parempia asemia ja aseen kanssa tähyilemässä itään. Lepo ja harrastukset pitävät mielen ja sotilaallisen valmiuden korkealla.

On toki eräs asia mikä minua on viime aikoina ruvennut oikeasti pännimään. Veteraanien kunniaa tahrataan tänä päivänä. Oman poliittisen agendansa pönkittämiseksi kirjoitellaan “...vetaraanien....”, “...muistakaa veteraanit…”, “...mitä veteraanit…” jne. Kyllä te tiedätte. On mielestäni häpeällistä käyttää oman hyödyn takia veteraanien kunniaa omanaan. Ei se kunnia ole kenenkään meidän, jotka emme tuolla olleet, joten ei sitä meidän kuulu käyttää. Toinen on sitten veteraanikeräykset. Mikä teollisuudenala onkaan syntynyt veteraanien ympärille. Eri keräyksiä ja tuotteita joita myydään, “muista veteraaneja” lauserakenteen turvin. Tuotto vaan ei mene veteraaneille, vaan se katoaa ‘veteraaniteollisuuden’ kuluihin. Veteraaneja on nyt 2016 Suomessa jäljellä 21 838 ja keski-ikä on yli 91 vuotta (Tieto Sotiemme veteraanit sivustolta).  Veteraaneille on järjestetty parempi sairaanhoito, valtio antaa keskiverto eläkettä parempaa eläkettä, etuoikeuksia vähän siellä täällä, sekä veteraani järjestöillä on rahaa vielä ihan kivasti (ennen oli enemmän, mutta viime aikoina ovat avanneet hanat ja käyttäneet varojaan entistä ahkerammin). Veteraanien asiat ovat siis hyvin. Todella hyvin. Ja se on hyvä asia. Mutta ‘veteraaniteollisuudella’ on iso ongelma: mitä sitten kun ei ole enää veteraaneja?

Suosittelen että lahjoituksia alettaisiin suuntaamaan niille, joiden asiat eivät ole hyvin. Luin taannoin lehdestä, että eläkeläiset (ei siis veteraanit) jotka nauttivat huonointa mahdollista eläkettä eivät mene lääkäriin, kun lasku on käynyt liian kovaksi kuukausituloihin nähden. Huomattava osa uusista luotto-ongelmista on myös eläkeläisten, joka on mielestäni huolestuttava asia.

Veteraanien muistoa parhaiten vaalitaan siten, että me siirrymme auttamaan niitä, joiden puolesta veteraanit vuodattivat verta. Lasten puolesta he siellä olivat eivät itsensä takia.

Kuvat on otettu viime kesänä Mikkelin jalkaväkimuseossa.

Maahanmuuttajat.

Olen usein puhellut emännän kanssa siitä, etten blogeissani tule käsittelemään politiikkaa, sillä se on osa-alue, joka on tuhoon tuomittu. Nyt kuitenkin on pakko, sillä alkaa oma mittari olemaan täynnä tätä uutisointia pakolaisista ja maahanmuuttajista.

Hyvä lukija huomaathan, että käsittelen aihealuetta pelkästään yrittäjän ja myyjän näkökulmasta en siis yksityishenkilön. Minussa on siis kaksi eri persoonaa ja kaksi erilaista mielipidettä yhdessä henkilössä. Yrittäjä ja yksityishenkilö. Ei, en kärsi jakomielitaudista vaan pyrin olemaan fiksu yrittäjä kun “työminä” on eri kuin “siviiliminä”.

“Jokaisella asiakkaalla on samanlaisia kolikoita ja saman värisiä seteleitä kukkarossa. Ihonvärillä ei ole väliä.” On oma suhtautumiseni. En siis välitä ostajan taustoista tai ihonväristä. Kaupankäynti on kauppiaalle se tärkein asia.

Monesti jopa on niin, että teen mieluummin kauppaa maahanmuuttajien kanssa kuin kantasuomalaisten kanssa. Useat esineryhmät, joita myyn, menevät suurelta osin ulkomaalaistaustaisille. Esimerkiksi polkupyöriä, joita saan taloyhtiöiden pyörävaraston tyhjennyksestä, menevät merkittävissä määrin ulkomaalaistaustaisille. Nämä pyörät usein ovat viallisia ja niitä täytyy sitten korjailla, jos käyttöön haluaa. Suomalaistaustaiset usein ostavat yhden omaan käyttöön ja ulkomaalaistaustaiset ostavat useamman ja palaavat myöhemmin ostamaan lisää, kun ovat saaneet korjattua ja myytyä edellisen erän. Arvatkaapas kumpaa ryhmää palvelen mieluummin? Yksittäisiltä suomalaisilta saa 25-50€ samassa ajassa kun maahanmuuttajalta 100-250€. Ei varmaan tarvitse kauaa laskea mikä on kannattavampaa. Toki on suomalaisiakin, jotka ostavat isommissa erissä, mutta harvemmassa.

Kauppatorilla kun istun myymässä, niin melkein joka kerta myyn kerjäläisille. Ihan tavallisia keittiöveitsiä, haarukoita, lautasia, astiota yms. Totta kai kauppasumma on kolikko kaksi, mutta miten luotettavia ostajia he ovat. Usein ilmaisevat, että “voitko laittaa sivuun tulen kohta”. Käyvät kerjäämässä sen kolikon kaksi ja tulevat lunastamaan ostoksensa. Yleisestikin Turussa kerjäläiset ovat omasta näkökulmastani torikauppiaille harmittomia. Eivät asetu kerjäämään torikauppiaan ns. myyntivyöhykkeelle, sillä eivät halua talloa myyjän varpaille. He eivät kerjää torimyyjiltä ainakaan työaikana. Olen jopa todistanut pariin kertaan, että kerjäläinen on estänyt varkauden onnistumisen ilmoittamalla torimyyjälle, että nyt lähti tuote ilman maksua. Eri asia ovat nämä kaljaa varten kerjäävät suomalaiset, joiden käytös on ihan toinen.

Minulla on siis kerjäläisiin hiukan kahtia jakautunut mielipide. Henkilökohtaisesti en pidä toiminnasta ja siihen olisi puututtava viranomaistaholta, mutta toisaalta torikauppiaalle ovat vallan harmittomia, jopa melkein hyödyllisiä.

Asiakaspalvelu on myös sellainen asia mitä kadehdin ulkomaalaistaustaisilta. Esimerkkejä on monia. Turun Kauppatorilla tänä kesänä on tullut uutena tuttavuutena vihreä pakettiautokahvila. En nyt muista mistä päin yrittäjä on kotoisin. Maan lippu on kyllä kahvilassa esillä ja jokin välimeren maa se on. Pointtina on asiakaspalvelu. Ehdottoman kohteliasta on ja hymy on leveä koko päivän. Tarkkana tosin saa olla, kun kaffen juon ilman maitoa ja tilatessa on pari kertaa tullut maidolla, mutta kohtelias käytös on korjannut asian. Yleensä äänestän herkästi jaloillani mistä haen kahvini. Vakio kebulassakin minua joskus hieman kiusaa kysymys “kuinka sinulla menee?” Ei suomalaiselta voi noin kysyä. Sehän osoittaa että asiakaspalvelija on kiinnostunut asiakkaasta. No ei nyt todellisuudessa, vaan siinä näkyy kulttuurierot. Suomessa sama asia esitetään naama mutrussa myrähtäen. Sama kebula on minulla ollut jo pitkälti toistakymmentä vuotta ja olen ehdottoman tyytyväinen asiakaspalveluun. Monia muitakin esimerkkejä on jopa siinä määrin, että olen tehnyt päätöksen olevani omanlaiseni syrjijä, jos jonain päivänä perustan oikean kivijalkamyymälän. Jos palkkaisin työvoimaa asiakaspalveluun, niin ulkomaalaistaustaiset saattaisivat mennä ennen valkoihoisia suomalaisia sillä haluan, että minulla on erityisen hyvää asiakaspalvelua. Tietenkin jos tilanne olisi sellainen, että minulle haluaisi töihin ja omaisi Turkuun poikkeavan murteen, niin sitä ei kannata peitellä vaan jopa korostaa. Oma havainto on, että Suomen eri murteet toimivat todella hyvin asiakaspalvelussa ja hyvin usein parhaat asiakaspalvelu työntekijät ovat muualta kuin eteläisestä osaa suomea.

Veteraanien ja lottien mielipide asiaan http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1443410196679.html

Suomessa olisi aika miettiä miksi ulkomaalaiset saavat saman yritystoiminnan toimimaan kun kantasuomalainen epäonnistuu.