Militari luokitukseen kuuluu aika laaja esineluettelo sekä keräilyaihepiirejä. On dokumenttien kerääjiä, valokuvien kerääjiä, oman sukutaustansa kautta keräily (jos isoisä palveli tykistössä, niin tykistön artikkelit keräily kohteena), sekalaisen kerääjät ja totta kai ihan pienistä isoihin sotilaskäyttöesineihin eli useimmiten aseet tai asepukuun liittyvät osat. Tankkejakin, jotkut taloudellisesti siihen kykenevät, keräävät ja kunnostavat (tosin mielestäni tuppaavat yli hienostella sen restauroinnin, kun usein ne tehtiin aikalailla krouvilla kädellä ja nopeasti).
Itsellä oli Dekottu Suomi-KP, mutta taloudellisen tilanteen takia oli pakko pistää se rahoiksi. Kyseessä oli talvisotamalli ja vanha dekotapa. Olin saanut KP:n alle sen hetkisen linjahinnan, joten teki kyllä kipeetä, mutta kaatunutta maitoa on turha itkeä. Kyllä se pystykorva taitaa olla se seuraava militariesine, joka löytyy mun henkilökohtaisesta kokoelmasta. Emäntä voi sanoa jotain tai sitten ei. Se on mun trofee kun se on seinällä :)
Yksi militari esine luokka on kuitenkin ylitse muiden eli rintamapuhdetyöt. Ne ovat tehty pääsääntöisesti asemasotavaiheessa jatkosodan aikana. Esinekirjo on laaja ihan sormuksista huonekaluihin, mutta pääosa esineistä on korulippaita tai muita pieniä puutöitä. Seuraavaksi yleisin on puukot ja “lentokonemetallista” tehdyt puukon tupet. Itseä hiukan huvittaa tuo määritelmä “lentokonemetalli” sillä se on ihan tavllista alumiinia, joka ei nyt ole niin ihmeellinen metalli. Yleisyys on kohtuullinen ja menet minne tahansa kirpputorille Suomessa, oli se sitten muutaman paikan kirppis tai isompi, niin vähintään yksi puutyö löytyy, jonka voi luokitella helposti puhdetyöksi.
Tunnistaminen onkin sitten se toinen asia. En osaa sanoa miten ja millä voi tunnistaa merkitsemättömän puhdetyön. Omakehuksi, jos saan sanoa, tunnistan ne perus puutöiden joukosta kokemuksen luomalla varmuudella. En siis osaa määritellä tähän tekstimuodossa miten se tapahtuu ja mikä se on mistä puhdetyön tunnistaa. Työn jälki ja puumateriaali on yleensä laadullisesti korkeaa. Tiettyä krouvia jälkeä on kuitenkin yleensä havaittavissa, ilmeisesti sen takia, ettei kaikkia tarvittavia työkaluja tai materiaaleja ollut saatavilla ihan jokaisella. Sekään ei ole aukoton totuus, sillä hätä keinot keksii ja Tuntemattomasta sotilaastahan voi sen huomata, että kyllä niitä kauppiaita on aina ollut ja ihan joka paikassa. Yksi hankkii materiaalit sekä työkalut ja toinen tekee.
Helpoin toki on jos löytyy kaiverrettuna vuosiluku ja paikkakunta. Yleisintä on kuitenkin lyijykynä merkkaus ja sen aitous on aina hyvä kyseenalaistaa. Täytyy näyttää vanhalta ja näivettyneeltä. Selkeä kuluma, jos sellaista on, on epäillystä herättävä, sillä silloin on yritetty ikäännyttää merkkaus. Kuulakärkikynämerkkaus on aina väärennös. Tuohon viestiosuuteen voi nopein kuitata, että miksi näin :)
Oman urani aikana olen kuullut erilaisia ja joskus hölmöjä lauseita. Yksi mielestäni törkeimpiä on kuitenkin lause, jonka kuulin monta vuotta sitten. “Noita ei olisi pitänyt koskaan tehdä. Olisi pitänyt tuomita ammuttavaksi kaikki, jotka noita teki. Olisivat kaivaneet syvempiä juoksuhautoja.” Tämä lause kuului huutokaupassa takana olevalta herralta. Pidin tätä loukkauksena veteraaneja kohtaan ja onneksi minun ei tarvinnut tähän reagoida vaan kyseinen herra, tai paremminkin kuspiä, sai vierellä olevilta ripitystä. Puhdetöiden arvo rintamalla oli iso. Ei se sotilaan mielenterveys pysy kunnossa, jos koko ajan ollaan kaivamassa parempia asemia ja aseen kanssa tähyilemässä itään. Lepo ja harrastukset pitävät mielen ja sotilaallisen valmiuden korkealla.
On toki eräs asia mikä minua on viime aikoina ruvennut oikeasti pännimään. Veteraanien kunniaa tahrataan tänä päivänä. Oman poliittisen agendansa pönkittämiseksi kirjoitellaan “...vetaraanien....”, “...muistakaa veteraanit…”, “...mitä veteraanit…” jne. Kyllä te tiedätte. On mielestäni häpeällistä käyttää oman hyödyn takia veteraanien kunniaa omanaan. Ei se kunnia ole kenenkään meidän, jotka emme tuolla olleet, joten ei sitä meidän kuulu käyttää. Toinen on sitten veteraanikeräykset. Mikä teollisuudenala onkaan syntynyt veteraanien ympärille. Eri keräyksiä ja tuotteita joita myydään, “muista veteraaneja” lauserakenteen turvin. Tuotto vaan ei mene veteraaneille, vaan se katoaa ‘veteraaniteollisuuden’ kuluihin. Veteraaneja on nyt 2016 Suomessa jäljellä 21 838 ja keski-ikä on yli 91 vuotta (Tieto Sotiemme veteraanit sivustolta). Veteraaneille on järjestetty parempi sairaanhoito, valtio antaa keskiverto eläkettä parempaa eläkettä, etuoikeuksia vähän siellä täällä, sekä veteraani järjestöillä on rahaa vielä ihan kivasti (ennen oli enemmän, mutta viime aikoina ovat avanneet hanat ja käyttäneet varojaan entistä ahkerammin). Veteraanien asiat ovat siis hyvin. Todella hyvin. Ja se on hyvä asia. Mutta ‘veteraaniteollisuudella’ on iso ongelma: mitä sitten kun ei ole enää veteraaneja?
Suosittelen että lahjoituksia alettaisiin suuntaamaan niille, joiden asiat eivät ole hyvin. Luin taannoin lehdestä, että eläkeläiset (ei siis veteraanit) jotka nauttivat huonointa mahdollista eläkettä eivät mene lääkäriin, kun lasku on käynyt liian kovaksi kuukausituloihin nähden. Huomattava osa uusista luotto-ongelmista on myös eläkeläisten, joka on mielestäni huolestuttava asia.
Veteraanien muistoa parhaiten vaalitaan siten, että me siirrymme auttamaan niitä, joiden puolesta veteraanit vuodattivat verta. Lasten puolesta he siellä olivat eivät itsensä takia.
Kuvat on otettu viime kesänä Mikkelin jalkaväkimuseossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti